Yhteisöllisyydestä

Jälleen kerran sitä vasta ajattelee asioita, kun toiset jo toteuttaa niitä. Tämäkin blogi on loistava esimerkki siitä, kuinka tarpeeksi tiivis yhteiselo tuo ihmiset vähän niinkuin telepaattiseen yhteyteen keskenään. Olin jo hetken ehtinyt miettiä blogin perustamista, kun sain kutsun kirjoittaa tähän meidän kommuunin yhteiseen blogiin. Tämä on niitä yhdessä asumisen iloja.

Vaan ei iloja ilman suruja. Hetki sitten punnitsin toisten ihmisten kanssa asumisen huonojen puolien suhdetta niihin hyviin. Onko se, että viikosta toiseen katselee aina vaan kasvavaa tiskivuorta, keittiön nurkassa odottavia kierrätysjätteitä ja eteisen kurajälkiä muka niiden hyvien puolien arvoista? Kuittaako lyhyt teekupposen ääressä keittiössä vietetty sosiaalinen hetki syvällä sisällä kerääntyneet agressiot? Ehkä tämä kommuunin yhteinen blogi toimii myös tapana kertoa mieltä vaivaavista asioista, joista ei kasvotusten uskalla tai halua puhua tai jotka tuntuvat liian mitättömiltä talokokouksen aiheiksi.

Itse en ole koskaan asunut varsinaisesti yksin. Nyt jo yli vuosi tässä nykyisessä kämpässä erinäisten kämppisten kanssa, jo ennen sitä muutama vuosi poissa kotoa, mutta aina seurassa. Minä ainakin olen yksi niistä, jotka kokevat vahvaa tarvetta jakaa elämänsä muiden kanssa, oli kyse sitten parisuhteesta tai kommuuniasumisesta. Kumpaakin voi kutsua yhteisöllisyydeksi ja tämän takia te voitte kutsua minua hipiksi. Omasta näkökulmastani kommuuniasumisessa yhdistyvät kahdenlaisen elämän hyvät puolet. Olen oppinut ottamaan vastuun itsestäni eläessäni kuitenkin erillistaloudessa: pesen omat pyykkini ja astiani, ostan ja valmistan oman ruokani ja maksan omat laskuni. Välillä joudun myös viihdyttämään itse itseäni kun toiset ovat poissa tai kiireisiä. Kuitenkin, asuessani yhdessä muiden kanssa saan aina tarvittaessa apua ongelmiini, olivat ne sitten fyysisiä tai henkisiä, saan yleensä seuraa kun kaipaan sitä, ja yhdistäessäni elämäni useiden ihmisten kanssa tutustun myös itse aivan uusiin ihmisiin. Yltiösosiaalisen luonteeni johdosta olenkin pohtinut optimaalisen asuinratkaisun sisältävän 5-10 ihmistä samassa taloudessa.

Hipiltä tällaista ratkaisua osaa odottaakin, mutta mikseivät kaikki halua samaa? Kaikki tietävät kuinka monet vanhukset ovat yksinäisiä ja kuinka monet varsinkin pienten paikkakuntien lapset kaipaisivat leikkikaveria. Monen sosiaalisia ongelmia saattaisi helpottaa aina tavoitettavissa oleva asuinkumppanin seura. Liian monet eivät kuitenkaan ota kommuuni- tai kimppakämppä-tyyppistä ratkaisua kuuleviin korviinsa, koska ovat sisäistäneet aikuistumisen kirjoittamattoman säännön: aikuisen ihmisen on pärjättävä yksin, ilman muiden apua.

Aamuyön mietinnöt saavat nyt luvan päättyä tähän, jatketaan taas ensi kertalla ystäväiset!